Olin aamusta ihan iloinen ja pirteä, mutta ajan kuluessa tästä päivästä tuli pelkkää helvettiä. Olin väsynyt, tylsistynyt, ärsyyntynyt ja tosin sanoen vittuuntunut lähes kaikkeen mun ympärillä tapahtuvaan. Millään ei ollut järkeä ja argh! Ja koko ajan mielessä oli se "entä jos".. "Entä jos toi olis nyt vaa hiljaa?! entä jos mä vaa lähtisin täältä enkä tulis ikinä takas?! entä jos, entä jos, entä jos.. " Jos puhutaan totta, tuo "entä jos" pilasi koko päiväni tai ainakin teki siitä 10 x huonomman mitä se oli alunperin. On vaan inhottavaa miettiä, että millaista olisi jos jokin asia olisi tosin ja tajuta, että kaikki olisi luultavasti paljon paremmin mitä nyt ja sitten yhtäkkiä havahtua ajatukseen, että hetkinen mehän eletään tässä ja nyt, eikä siinä "entä jos"- maailmassa!
Jos miettii niitä jotka asuvat köyhissä maissa, raatavat yötäpäivää vaarallisilla työpaikoilla, joista eivät välttämättä edes saa mitään palkkaa, rukoilevat, että pääsisivät kouluun ja opiskelemaan, sekä elävät vain siinä toivossa, että selvisivä terveinä seuraavaan päivään. Niitä jotka tosiaan arvostavat elämäänsä ja ystävyyttä, sekä jokaikistä pientä asiaa, kuten uutta t-paitaa, jalkapalloa tai vaikkapa vaan pientä sadekuuroa! Ja sitten vertaa heitä meihin, älypuhelinriippuvaisiin, kaikestä tyytymättömiin ja lähes kaiken omistaviin, suoraan sanottuna lähes lellittyihin teineihin, jotka eivät oikeasti osaa arvostaa lähes mitään, niin tulee aika kurja olo kirjoittaa mitään valituspostauksia elämästään.. Mutta silti haluan sen tehdä, ei en halua valittaa niinkään elämästäni vaan pikemminkin sen sisällöstä, enkä välttämättä edes oman elämäni vain ihan yleisen arjen sisällöstä..
Omistan ehkä vähän liikaakin kaikkea mitä en tosiasiassa tarvitsisi. Voi olla milijönääri, omistaa vaikka 10 upeaa kartanoa, 5 ferraria ja kaikki mahdolliset, kalliit elektroniikat yms, mutta eihän ne sua tosiasiassa tee onnelliseksi.. Tottakai näistä kaikista tekniikan ihmeisä on iloa, muttei se ilo korvaa ikinä sitä aitoa iloa, jota saat esimerkiksi parhaan ystävän kanssa juostessa nauraen kesäisessä vesisateessa pitkin märkiä katuja kotiin suojaan sateelta tai vaikkapa vain istuen jossain rauhallisessa paikassa kuunnellen musiikkia käyden läpi kaikkia maailman randomeja puheenaiheita.
Oletteko koskaan miettineet millaista teidän elämä olisi ilman elektroniikkaa? Entä jos sähköä ei olisi olemassa? Mitä me kaikki tehtäisiin jos ei olisi olemassa facea, Kikkiä, whats appia, googlea, ei telkkaria ei edes lamppuja? Mitä sitten? Monet tähän vastais, että "mut nehän on olemassa nii iha sama", mutta oikeasti miettikää! Jos ei olisi nettikavereita vaan pitäisi oikeasti viettää aikaa jonkun reaalin ihmisen kanssa, joka näkisi kaikki sun liikkeet, ilmeet, sanat, täysin kaikki! Millaista se olisi, kun ei enään voisikaan vain chatata mitä vain ilman sitä, että kukaan huomaa sinun todellisia reaktioita kaikkeen? Miettikää, jos ette saisi herätä joka aamu kouluun, mennä lämpimällä bussilla koulun pihan eteen, saada ilmaista ruokaa ja opetusta, miettikää jos joutuisittekin sen sijan heräämään 4 aikaan aamulla raatamaan töitä myöhään yöhön saakka saamatta edes paria euroa palkaksi! Eikö olis aika vaikeeta elää niin? Mutta miettikääpä, että nykypäivänäkin monet lapset elävät juuri näin! Miksi? Koska heillä ei yksinkertaisesti ole muita vaihtoehtoja! Nojoo, tää aihe karkasi nyt taas vähän käsistä ja lähti karkuteille kunnon pukkilaukkaa, mutta pointtini oli juuri tuossa asioiden -ja varsinkin ystävyyden arvostamisessa.
Monet henkilöt ovat vain niitä jengin johtajia välittämättä oikeasti niistä ystävistään. He vain esittävät välittävänsä, mutta tosiasiassa he haluavat vain saada mainetta olemalla joidenkin kanssa tai leikkimällä jengin päälikköä. Mutta eihän ystävyys ole sitä! Tosi-ystävyys on tasa-arvoisuutta, se on sitä missä pyörii luottomus, sitä missä pyörii tasa-arvoisuus, sitä missä toisia autetaan no matter what, sitä missä ollaan toisilleen vähintäänkin yhtä tärkeitä kuin sisar tai veli.. Mutta valitettavasti monet eivät käsitä sitä, ja eihän sitä käsitäkkään ennen, kuin oikeasti löytää sen ystävän, joka merkitsee sulle lähes sun koko elämäsi. Ja siinäkin vaiheessa, kun sitä yrittää etsiä huomaa aika pian, ettei se olekkaan yhtään niin helppoa kuin voisi luulla! Ei niitä ystäviä, tosi-ystäviä kasva joka kulmalla.. Ja kun se tosi ystävä oikeasti löytyy, ei olekkan niin helppoa kehittää se ystävyys-suhde siihen tasoon, että se on oikea luottosuhde. Ei olekkaan niin helppoa pitää se ystävä! Mutta, kun se onnistuu on oikeasti pidettävä siitä ystävästä kiinni!
Mutta, kun huomaa, että se löytämäsi ystävä ei ehkä olekkaan the one, kannattaa jättää se suhde siihen, sillä muuten myöhemmin sattuu ja kovin. Koska jos luotat liikaa siihen, jota ei oikeasti kiinnostam siihen joka vain esittää olevansa kiinnostunut, katuu luottamistaan myöhemmin! Katuu niitä sanoja mitä on sille henkilölle sanonu ja niitä hetkiä mitä sen kanssa on viettänyt, katuu koko ystävyys-suhdetta ja tämän jälkeen on oikeasti hyvin vaikeaa luottaa kehenkään. Joka tapauksessa aina on yritettävä, koskaan ei saa luovuttaa, sillä joka ikinen yritys palkitaan aijemmin tai myöhemmin.. Entä jos se tosi-ystävä olikin tämän koko ajan vierelläsi, muttet ole sitä huomannut? Entä jos kaikella olikin merikys? Entä jos nyt löysit sen ytävän jota osaat arvostaa ja johon osaat luottaa..? ja mitä tärkeintä, entä jos nyt löysit sen ystävän jo tosissaan välittää sinusta? Muistakaa, että "Entä jos" ei ehkä sittenkään aina ole se huono asia, sillä unelmillahan on tapana toteutua, ainakin joissain tapauksissa.. ja "Entä jos" on unelmointia.. Entä jos ne unelmat toteutuvatkin huomenna?
Älä ikinä luovuta! Pysy vahvana! Tiedän, että se on helpompaa sanoa, kuin tehdä, mutta usko pois, mikään ei ole arvokkaampaa kuin sinä itse! Mikään ei ole sinun kyynelten arvoista, mikäli ne
eivät ole ilon kyyneleitä
♥
Tälläistä tällä kertaa...
~Darja
TÄYTTÄ ASIAA ;)
VastaaPoistaHahha, kiitti Lotta :3
PoistaTosi mahtava teksti, saanko linkittää tän omaan blogiini? :)
VastaaPoistaKiitti tosi paljon! Tottakai saat!:)
Poista