Nykylasten/nuorten elämää

 En aluksi halunut kirjoittaa tätä postausta, mutta inspiraation myötä päätin sittenkin toteuttaa tämän postauksen. En halua loukata ketään, vaan tuoda oman mielipiteeni asioista, joten toivoisin, ettei kukaan ota tekstiä henkilökohtaisesti itseensä!

 Nykyisin näkee jo jopa 3. - 4. luokkalaisia juoksemassa ympäri koulun pihaa kymmenen kiloa meikkiä naamassa, kalliit IPhonet taskussa ja energiajuomat kädessä kiroillen ja esitellen itsestään erittäin teini lissua tai kovis jätkää. Mitä ne pikkutytöt luulevat saavansa aikaan sillä meikillä? Jotain kauneutta? Tai kenties he yrittävät vain näyttää vanhemmilta ja "hotimmilta" yläkoululaisten poikien edessä? Mutta mikä on tosiasia? Mitä kuvaa he antavat nykynuorten maailmasta? Mielestäni kamalaa, sillä lapsienhän pitäisi olla niitä huolettomia ja iloisia pikku-ihmisiä!

jeps, uskokaa pois, se lapsuus liitää ohi hurjaa vauhtia ;)

 Kun olin neljännellä luokalla, en välittänyt oliko tukka hyvin, mitä minulla oli päällä, millainen puhelin mulla oli repussa ja en pelännyt leikkiä hippaa tai piilosta muiden edessä. En yrittänyt tehdä itsestäni vanhempaa, kun tosiasiassa olin. Halusin vain elää lapsuuttani täysillä! Pelkäsin mennä lähellekkään yläkoululaisia ja tullessani kotiin leikin barbeilla ja nukeilla. Mitäs nykyään? Ne samat, pienet 9v lapset kirjoilevat meille päin naamaa ja käyttäytyvät kuin mitkäkin kurittomat kakarat. He eivät enää näytä nauttivan lapsuudesta niin kuin me teimme, vaan he yrittävät tehdä itsestään paljon vanhempia. Mutta eihän siitä ole hyötyä, sillä heidän kasvaessa he varmasti tulevat katumaan, etteivät he leikkineet niillä barbeilla silloin, kun oli se aika.. Iso ehtii olla aina, mutta lapsuus menee ohi yllättävän nopeasti ja itse ainakin voisin antaa vaikka mitä pois päästääkseni takaisin pikkulapseksi, jolla ei ollut mitään huolia! En todellakaan tarkoita, että kaikki "pikkuiset" olisivat sellaisia mitä äsken kuvailin, mutta suurin osa ainakin näyttää siltä.. Valitettavasti..

 Ja sitten se meikki? No mitä hyötyä siitä on, kun on vielä pikkutyttö? Ei yhtään mitään! Väärin ja liiallisesti käytetty meikki vain peittää ja pilaa kasvojen kauniit piirteet ja kasvojen ihon. Ymmärrän vielä jos meikkaa jotain tapahtumia varten ja vetää aamulla ripsiväriä ripsiinsä, jos siihen tosiaan on tarvetta, mutta itse en esimerkikse meikkaa ikinä, ellei kyseessä ole jotkut juhlat tms. Silloinkin kyseessä on vain kevyt ja luonnollonen pintameikki, jota hädintuskin edes huomaa. En van koe tarpeellikseksi maalata naamaani 5 kiloa meikkiä, jotka ei tosiasiassa hyödytä mitään. Ja kaikenlisäksi niihinhän kuluu vaikka kuinkapaljon rahaa!

 Nyt vanhempana usein miettii mitä olisi voinut tehdä joskus tosin ja itse olen ainakin suht tyytyväinen lapsuuteni. Toki niitä tyhmiä tekoja sattui, mutta niistähän oppii ja niillehän voi myöhenmmin nauraakin, jos juttu oli hupsu.  Nyt usein miettii, että miksi en vain tehnyt asioita toisin, mutta katsoessa asoita toiselta kannalta; jos olisin silloin tehnyt jotain tosin, en välttämättä olisi nyt siinä missä olen enkä tietäisi kaikkea sitä mitä tiedän. Olen oikeasti aika tyytyväinen elämääni, vaikka välilä olisi yksinäistä. Viimeisten vuosien aikana lähipiireistäni on karsiintunut paljon ihmisä ja luottomus on mennyt muutamaankiin kaveriin, tosin onneksi tämä kaikki tapahtui ajoissa ja pahemmilta ongelmilta säästyttiin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä jos en olisi ajoissa huomannut keneen voin luottaa..

 Tämän vuoden alussa olin aivan sielä jossain rotkon reunalla, sillä kaikki elämässäni tuntui menevän väärin. Perheessä oli vaikeuksia, koulu ei oikein kiinnostanut, en päässyt lähes yhtään tallille, koiratkaan eivät kiinnostaneet ja kavereiden kanssa oli kähnää.

 Musiikin avulla sain pikkuhiljaa edes jonkinlaisen otteen elämästäni ja sitten tutustuinkin Minttuun ja aloin hengaamaan taas enemmän Minnan kanssa.

 Tässä vaiheessa  nämä kaksi henkilöä nostivat minut takaisin maan pinnalle ja tajusin vain yhtäkkiä olevani paljon vahvempi mitä olin aina luullut. Tajusin, etten ole yksin vaikka edelleenkin siltä välillä tuntuu. Tajusin, että mulla on oikesti maailman ihanimpia ystäviä, joihin voin luottaa ja ketkä auttavat minut aina maan pinnalle. No entä vanhempani? No tottakai hekin ovat tukenani, mutta en ikinä halua kertoa heille mitään asioistani vaan mielummin puhun ystävilleni. Vähän aikaa sitten tutustuin vielä yhteen ihanaan ihmiseen, johon voin todella luottaa. Hän on ollut tukenani aina kun on ollut huono päivä tai muuten vaan jos minua on harmittanut joku ja olen hänelle siitä hyvin kiitollinen..

Tällä hetkellä olen oikeasti onnellinen siitä, että mulla on huippuhyviä ystäviä ja kotona kaikki hyvin, mutta toisaalta taas en tunne itseäni iloiseksi/onnelliseksi. Koulussa hommat menevät paremmin kuin hyvin ja Wilmani on unelman näköinen. Ensi viikolla onkin koulun unkarin matka, johon minut, Areten ja Saran valittiin, mutta en ole yhtään innoissaan matkasta..

Minua harmittaa suunnattomasti, etten osaa vain olla iloinen juuri nyt. Hymyilen ja nauran, mutta tämän kaiken alkka on suuri stoori jota kukaan, en edes minä itse tiedä.. Haluisin olla vain iloinen siitä mitä minulla on, mutta tunnen itseni silti hyvin yksinäiseksi joka ilta istuessani koneen edessä kotona. Ehkä mun on vain opittava elämään miettimättä asioita liikaa ja nauttia/ olla iloinen siitä mitä minulla on, vaikka se olisikin vaikeaa. Vaikka tuntuisi siltä, että kukaan ei ole sielä sinua varten, on vain muistettava, että tosiasia on aivan eri! Sielä jossain on aina joku, kuka välittää.. ♥

♥

Pahoitteluni epäselkeästä ja aiheesta toiseen hyppivästä tekstistä, en vain osannut pitää kiinni aiheesta tällä kertaa.. En myöskään tarkistanut tekstiä, joten kirjoitusvirheet ovat hyvinkin mahdollisia..

Kuvat ovat kopioitu Facebookista! 

  Edelliseen mielipidepostaukseen "Entä jos?" pääset  >>tästä linkistä<< :)

 ~Darja