Parisuhteet [mielipidepostaus]

 Jotenkin näin kipeenä ollessa tulee mietittyä asioita laidasta laitaan ja mulla on älyttömästi inspiraatiota kirjoittamiseen. Olen ennenkin kirjoittanut tästä aiheesta tekstin, mutta se oli hieman eri tyylinen, kun tämä, kyseiseen tekstiin pääset tämän postausken lopussa löytyvästä linkistä. Haluaisin myös näin alkuun muistuttaa, että nämä ovat vain minun mielipiteitäni, enkä tahdo loukata niillä ketään, enkä väitä tämän olevan ainut oikea ajattelutapa, vaan vain ja ainoastaan oma mielipiteeni!

 Yksi aihe josta mulla on niin paljon ajatuksia, että voisin puhua niistä ikuisesti - parisuhteet.

 Jotenkin olen aina ollut sellainen ihminen, että olen jotenkin "ymmärtäynt" suhteiden merkityksen, tai ottanut kaikki suhdeasiat vakavasti, vaikken välttämättä ole aina tajunnut sitä suhteiden ideaa, tostin kuka pieni tajuaisikaan? En nyt väitä, että kaikki nuorten suhteet olisivat mitään turhaa säätöä, mutta jos totta puhutaan,
90% ala-aste suhteista ja myös ylä-astesuhteistakin ovat lähinnä sitä kokeilua ja sitä säätöä, jossa "ollaan suhteessa" oikeastaan ymmärtämättä sitä mitä se suhde oikeesti on. Siis tottakai jotkut peruskoulu-suhteet kestävät monenmonta vuotta, mutta hyvin harvat, mistäköhän se saattaa johtua? Ehkä siitä, ettei osata ymmärtää sitä, että suhteet eivät vaan ole sitä "mä tykkään sust aletaax olee :)))"-leikkiä. Suhteessa molemmat osapuolet ovat vastuussa siitä, että se suhde toimii. Tottakai jokainen terve suhde - myös ystävyyssuhde - sisältää väittelyjä, riitoja ja muutenkin alamäkiä, mutta niistä päästään yli yhdessä ja terveessä suhteessa niistä alamäistä pitää huolta molemmat, sillä ihmiset pelkäävät menettää toisensa.

 Kuitenkin musta tuntuu, että nykyään suhteessa ollaan lähinnä vaan sen takia, että:

a) se on siistiä sanoa, että sulla on joku. Ei. Se ei ole siistiä, jos se joku vaihtuu viikon välein ja sä et oikeesti välitä siitä jostain vaan pistät kaiken muun sen edelle ja kehuskelet vaan kavereille kuinka paljon parempi ihminen sä oot, kun sulla on tyttö/poikaystävä. 

b) sitä pidetään jotenkin niin itsestään selvänä asiana, että kaikilla teineillä pitää olla kokemusta suhteista tai sit sä oot luuseri, homo tms. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Mielummin pysyy sinkkuna ja odottaa rauhassa sitä henkilöä kenen kanssa sä oikeasti haluat vakavaa juttua joka myös kestäisi, kuin se, että sä hypit suhteesta toiseen esittäen niin kovaa, kun saa kenet vain. 

c) pelätään, että jos ollaan 15-vuotiaita ilman ex suhteita ja ollaan silläkin hetkellä sinkkuja, niin jäädään 100% varmasti loppuelämäksikin yksin. Miksi, ihmiset - miksi te oletatte tuollaisia asioita, kun (ainakaan mun mielestä) parisuhteet ei edes milläänlailla kuulu alle 15-16 vuotiaille! Mikä pistää teitä olettamaan, että jos sä olet sinkku peruskoulun aikana, sä et löydä ittelles sitä suhdetta koskaan? Itse osaan ainakin arvostaa sitä, että ihmiset osaavat odottaa rauhassa sitä mitä ansaitsevat, taas kerran - hyppimättä suhteesta toiseen...

En oikeasti käsitä mikä siinä on, että aina on jokin pakko "tykätä jostain" tai olla yhdessä jonkun kanssa, enkä myöskään ymmärrä miksi muiden pitää olla niin kiinnostuneita siitä mitä muiden elämässä tapahtuu. Parisuhde on nimensä mukaan kahden ihmisen oma asia ja se on jokaisen ihmisen oma juttu, jos hän haluaa suhteeseen tai ei, niin miksi sitä pitää tonkia. Ymmärrän sitä jos läheiset kaverit kysyvät tai leikillä kiusaavat, mutta täysin randomeille, esim. luokkakavereille tai muuten vain frendeille nämä asiat eivät millään lailla kuulu, ellei niistä mennä vapaaehtoisesti itse kertomaan, eikä mielestäni kenenkään tarvitse kertoa näistä jutuista mitään -  välttämättä - kenellekkään. Itselläni on se asenne, että vaikka olisin suhteessa en mene heti ensimmäisenä ilmoittamaan sitä FB seinälläni tai kuuluttamaan sitä koko kaveriporukalleni. Jos ihmiset näkevät niin ok, jos joku kysyy, että mites hänen kanssa nyt menee, niin vastaan vain hyvin, en ymmärrä miksi mun pitäis selittää omia asioitani kenellekkään..

 Noh mitä asioita ite sitten yritän varoa suhteissa? Jos totta puhutaan itse ehkä jopa pelkään suhteita tai ainakin sitä alkua, sillä se tosiaan on se ehkä vaikein osa suhteessa omasta mielestäni. En halua suhteeseen "väärän" henkilön kanssa, enkä halua hankkia "suhde kokemuksia" ikäänkuin työkokemuksia. Haluan luotettavaan suhteeseen joka kestää ja tämän takia aina alku on se pelottavin, kun ei teidä toimiiko se suhde vai ei. Jotenkin olen huomannut, että usein ihmiset ovat söpö pari ja yrittävät pitää toisensa onnellisena ja eivät halua menettää toisiaan niin kauan, kun he eivät ole virallisesti suhteessa, mutta heti kun heille tulee se ikäänkuin parisuhde-status, niin he alkavat riitelemään ja käyttäytymään ihan eri tavoin. Jotenkin se huolenpito unohtuu, kun ihmiset ymmärtävät, että "jaah, me ollaan suhteessa, nyt toi on mun, mun ei enään tarvii yrittää sitä, ku en mä kuitenkaan menetä sitä, ku mä sain sen jo". Haluaisin juuri sellaisen suhteen, jossa voisi käyttäytyä kuin parhaat kaverit, mutta silti tietäen, että molemmat ovat lojaaleja toisiaan kohtaan ja rakastavat toisiaan. Haluaisin suhteen jossa oikeasti välitetään toisistaan, en "vain suhdetta", jossa molemmat vaan "ollaan suhteessa"- ikäänkuin virassa. Haluaisin siis yksinkertaisesti just sellaisen "best friends in love"- suhteen, joka kestäisi. En tiedä, ehkä tämäkin kuulostaa hullulta unelmoinnilta, ehkei tämä ole mahdollista, mutta se olisi se unelma, unelma jota mä en kuitenkaan hae. 

Annan vaan ajan tehdä tehtävänsä, what's meant to be, it will be.  

~Darja

(edelliseen postaukseen pääset tästä)