Nuori ja yhteiskunta [mielipideteksti]

Tämä teksti oli alunperin äidinkielen ainekirjoitus, mutta ajattelin lisätä sen nyt tännekkin. Kyseessä ovat taas vain ja ainoastaan minun mielipiteeni, eikä tällä tekstillä tarkoiteta ketään tiettyjä henkilöitä, eikä tekstillä ole tarkoitus loukata ketään.  So, here we go....

Pahoitteluni randomista kuvituksesta, en oikein keksinyt aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia niin ajattelin "lieventää tunnelmaa" edes näin :)

Nykyään nuoria kohtaan on niin paljon odotuksia. Meidän - juuri niin sanotusti aikuistumisen puolessa välissä olevien hartioille lasketaan jo paljon vastuuta, mutta silti välillä tuntuu siltä, etteivät ne samat, vastuuta jakavat aikuiset luota meihin ollenkaan.  Tämä kaikki ilmenee jokapäiväisissä askareissa, niin kotona -kuin koulussa, sekä vapaa-ajalla.

Kotona meille annetaan lista kotitöistä ja muista hommista joita meidän täytyy hoitaa sillä välin, kun vanhemmat ovat esimerkiksi töissä. “Lenkitä koirat”, “Haravoi piha ja leikkaa nurmikko”, “Vahdi pikkuveljeä”, “Käy kaupassa”, “Tiskaa astiat”, jne... Tämä kaikki ovat varmasti ainakin suurimmalle osalle nuorista tuttuja, vanhempien antamia käskyjä, joita meidän on kuunneltava ja toteutettava.

Kummallista, kun tällaisissa asioissa meihin luotetaan, mutta jos kysymme lupaa päästä vaikka perjantai-iltana kaupungille ja kaverille yöksi, syntyy aina vanhemmille se epäilys siitä minne olemme oikeasti menossa, vaikka he tasan tarkkaan tietävät kaikki meidän suunnitelmamme ja aikomuksemme. Miksi tässä kohtaa taas ei synny sitä luottamusta meitä kohtaan? Mikseivät vanhemmat uskalla luottaa meihin vapaa-aikanamme, mutta uskaltavat siirtää vastuun kotitöistä ja koulunkäynnistämme täysin meidän syliimme epäilemättä?

Toinen hyvä esimerkki on se kuinka vanhemmat koko ajan vetoavat kaikissa asioissa ikäämme, tilanteessa missä hyvässä. Jos kysymme miksi meidän on tehtävä niin paljon kotihommia, vastauksena on se tyypillinen “olet jo 15-vuotias, sun pitää oppia kantaa vastuuta myös kotitöistä, et sä muuten ikinä opi hoitamaan hommias arjessa”.

Sitten olemme vakavamielisiä, kun vanhemmat yrittävät pelleillä kanssamme ja meille valietaan, kuinka olemme vielä lapsia.

Seuraavaksi kun päätämme riehua kavereiden kanssa ja pitää hauskaa, kerrankin olla vain lapsellisia nuoria ilman vastuuta tai huolia. Ehkä sotkemme huoneemme, ehkä popitamme musiikkia niin kovalla, kuin kaijuttimista lähtee, ehkä leikimme piilosta tai tyynysotaa ja pidämme meteliä… Sitten meille sanotaan, että “et ole enää mikään pieni lapsi, opi käyttäytymään myös sen mukaisesti”.

Mielestäni vanhempien pitäisi ymmärtää se, että ikäisemme nuoret ovat nimenomaan puolivälissä aikuistumista, osaamme kantaa vastuuta, mutta haluamme myös sitä nuoren vapautta ja oikeutta olla lapsellinen. Onko se liikaa vaatia, että aikuiset yrittäisivät ymmärtää meitäkin? Tottakai se on ymmärrettävää, että olemme välillä suurena taakkana. Joskus riehumme liikaa, tai laiskottelemme ilman minkäänlaista motivaatiota mihinkään, mutta eikö kaikilla ole niitä aikoja, kun ei vain huvita tehdä mitään?

Aikuisten pitäisi oppia säätämään vastuun jakamisen määrää ja myös antaa nuorelle sen tarvitsemaa vapautta. Olemme vain kerran nuoria, emme tule ikinä enää saamaan mahdollisuutta riehua ja pelleillä samalla tavalla kun nyt, joten mikseivät vanhemmat antaisi sitä vapautta meille? Hekin ovat varmasti ovat nuoria ja tietävät miltä meistä tuntuu ja yrittävät oikeasti suojella meitä ja tekevät parhaansa, jotta meillä olisi hyvä olla. Välillä meidän, nuorienkin olisi hyvä ymmärtää se, mutta se ei vain aino ole niin helppoa, kun tekisi mieli olla villi ja vapaa kantamatta vastuuta, mutta silti haluaa olla “niin iso” ja kantaa vanhempien luottamusta siitä, että osaa käyttäytyä ja kantaa vastuuta itsestään, eikä välttämättä osaa päättää näiden kahden vaihtoehdon väliltä.

Seuraavaksi syntyy kysymys, että tarvitseeko välttämättä päättää? Vai voisivatko vanhemmat kenties yrittää panostaa siihen, että he ymmärtäisivät paremmin meitä, nuoria ja osaisivat säädellä vastuun -ja vapauden määriä sen mukaan millainen heidän oma nuorensa sillä hetkellä on? Jokainen nuori on kuitenkin oma persoona ja jokainen vanhempi on myös erilainen, emme siis voi tuomita tai ylistää ketään viattomaksi vain jonkun henkilön omien mielipiteiden mukaan, vaan jokainen meistä on omanlainen yksilö. Jokaisen meistä on kotona keskusteltava aiheesta ja vanhemmat ovat velvollisia kuuntelemaan ja yrittämään ymmärtämään nuorta. Toivomukseni siis on, että vanhemmat panostaisivat enemmän lapsensa ymmärtämiseen kaikin puolin ja, että me - nuoret yrittäisimme myös ymmärtämään vanhempiamme. He eivät kuitenkaan tarkoita meille mitään pahaa…

PS. lupaan elvyyttää blogia taas ensiviikolla, sillä postausideoita alkaa taas löytymään ;) Siihen mennessä, adios! 

~Darja